Kambodza

23.4-15.5.2015

 

Kambodzan seikkailu alkoi Siem Reapista, johon suunnattiin silmissä kuva paratiisisaarista Koh Rong ja Koh Rong Samloem, joista molemmista oltiin kuultu pelkkiä superlatiiveja toisilta backpackereilta. Napattiin hostla vartin matkan päästä keskustasta ja selvittiin halvemmalla, vaikka vaihtoehtoja olisi luonnollisesti löytynyt eniten kuuluisan Pub Streetin (vastine Bangkokin Khao Sanille) vierestä. Hostlan nimi oli Haks House ja voi todellakin suositella, ilmapiiri rento ja tiivis, vähän kuin liittyisi osaksi suurta ja vaihtuvaa perhettä. Viihdyttiin Siem Reapissa neljä päivää, joista kolme meni ihan vaan hengaillessa ja toisen backpackerien kanssa pyörissä. Ensimmäiset kaksi päivää koko kaupungista oli sähköt poikki voimakkaan monsuunin takia, ja suurin osa nukkui käytävien lattialla, koska se oli rehellisesti viilein paikka mitä mistään löytyi. Oli siinä oma tunnelmansakin, kun hölistiin yömyöhään myrskylyhdyn valossa ja yllättäen ainoastaan britit ja suomalaiset kykenivät latkimaan lämmentynyttä kaljaa. Siem Reapiin jos menee, olisi suorastaan rikollista jättää välistä upeat Angkor Watin temppelit, joita on todella vaikea pukea sanoiksi. Massiiviset  temppelit, joissa kuitenkin joka ikisessä pylväässäkin löytyy yksityiskohtaisia ja upeita kaiverruksia, puun juuria kietoutuneina rakennusten ympärille, suoraan kuin jostain Indiana Jones-leffoista! Temppeleihin kannattaa varata vähintään päivä, jos haluaa nähdä kaukaisemmatkin temppelit (joista monet sanovat että ne on ne kaikkein näyttävimmät) kannattaa ottaa kolmen päivän tiketti. Päivän lippu maksaa 20 dollaria per naama, kolme päivää oli muistaakseni 35 dollaria. Ei kannata jättää reissua vaan suurimpaan temppeliin vaan suunnata vielä eteenpäin pienemmille temppeleille. Heti päätemppelistä seuraava temppeli oli mun henkilökohtanen suosikki suurine kivikasvoineen ja ehkä myös, koska se ei ollut niin tupaten täynnä muita turisteja. Me vuokrattiin dollarilla pyörät hostellilta ja polkaistiin Angkor Watille puolessa tunnissa. Paikalliset kauhistelivat matkan olevan ainakin 7km, mä väittäisin että maksimissaan 4, ja koska maa on ihan tasaista, mitään liikuntasuoristusta ei tosiaan tarvii pelätä.

test 2108 test 2105 test 2103 test 2071 test 2082 test 2095 test 2060 test 2052 test 2043

 

Siem Reapin jälkeen suunnattiin rantakaupunki Sihanoukvilleen, josta tarkoituksena oli napata täysiä lautta suoraan Koh Rongille, mutta kuultiin huhua astetta villeimmistä viidakkopippaloista ja päätettiin jäädä paikanpäälle tarkkailemaan tilannetta. Viidakkopippaloihin mentiin tuktukilla hyvän matkaa keskellä ei mitään ja hetken aikaa matkalaisia jo ehti jännittää että mistä oikein vielä löydetäänkään itsemme. Itse miljöö bileissä oli erittäin eeppinen, viidakkoon mennään lautalla pimeydessä ja paikanpäältä löytyy täysin random maailmanpyörä jonka kyytiin ei yksikään täysijärkinen menisi selvinpäin- koko setti näytti äkkiä laudoista kyhätyltä hökötykseltä, joka kuitenkin onnistui pysymään pystyssä myös juhlijat kyydissä aamuyöhön asti. Maailmaa pelastettiin siltä illalta leikkimällä päihdetyöntekijää: Meille tultiin kertomaan tuntemattomasta juhlijatyttösestä joka makasi tiedottomassa tilassa rakennuksen nurkalla. Taas mä törmäsin tähän käsittämättömään asenteeseen mikä tuntuu löytyvän kaikkialta: meillä oli hostla täynnä jengiä ja mä olin yksin ravistelemassa mimmiä ja miettimässä jo valmiiksi paikallista hätänumeroa. Tyttö saatiin hereillä hellästi poskiin läpsimällä ja annoin asiantuntijalausunnon, että ei tarvii kun unta ja vettä ja henkiin jää. Neitokainen ei osannut vastata kysymyksiin kavereista tai omasta hostellista, joten talutettiin tyttönen meidän huoneeseen vapaaseen sänkyyn. Tarinan opetus: Lukuisat tarinat siitä kuinka turisteja huumataan bileturistikohteissa ei kaikki voi olla pelkkää legendaa. Pelätä ei saa reissatessa, mutta varovainen pitää olla ja naiivi ei saa olla koskaan. Drinkkejä pitää vähän katsoa ja ketään ei saa jättää  haahuilemaan yksinään. Ja jos jonkun näkee makaamassa kanttuvei, niin jos pelottaa käydä tsekkaamassa toisen tilaa, voi aina ilmoittaa jollekin joka uskaltaa käydä tarkastamassa missä kunnossa toinen ihminen on. Jonkun henki voi olla siitä kiinni, ja se voisi ihan hyvin olla just se sun tärkeä ystävä, sisko, veli tai lapsi.

 

Sihanoukvillen sekkailujen jälkeen suunnattiin Koh Rongille ja jymähdettiin saarelle viideksi päiväksi. Meininki oli sitä luvattua: vesi oli turkoosia, valkoista hiekkaa, ei kojuja, ei autoja, ei edes prätkiä. Hiukan backpackerimeinki oli rantautunut jo, täydenkuun bileitä pidetään saarella täyttä häkää ja suurin osa työntekijöistä antoi saarelle aikaa kaksi vuotta; sitten sekin olisi pilalla. Netti ei käytännössä toiminut ollenkaan, sähköt riippuen paikasta mutta facebookkia ei ehtinyt kummallaakaan saarella kaivata. Merivesi oli jotain käsittämättömän lämmintä, oli kuin olisi kävellyt suoraan kylpyyn ja päivät kuluivatkin meressä lilluen. Viiden päivän jälkeen suunnattiin Koh Rongista vielä rauhalllisemmalle saarelle Koh Rong Samloemille, johon rakastuttiin molemmat heti. Saarella on oma chilli, erityisen tiivis ja lämmin ilmapiirinsä ja kun sen yhdistää lähes autioon paratiisisaaren rantaan ja siihen että ravintolatason ruokaa saa viidellä dollarilla, viisi päivää meni siivillä ja molemmat melkein itki kun matkan oli aika jatkua.

 

Sihanoukvillessä ei vanhettu enää saarien jälkeen vaan suunnattiin ensimmäisellä mahdollisella bussilla Phnom Pehniin, Kambodzan pääkaupunkiin tarkoituksena tsekata meiningin lisäksi surullisenkuuluisat Killing Fieldsit ja vankila S-21. Bussimatka

oli reippaat 5 tuntia ja loppumatka tuktukilla hostalle. Ollaan majoituttu Phnom Pehnin aika Mad Monkey nimisessä hostlaketjussa, joissa bile-elämään on panostettu, mutta paikalliset osavat myös hyvin jeesiä paikallisiin nähtävyyksiin tutustumisessa, aktiviteettien järjestämisessä ja jatkoyhteyksien etsimisessä. Otettiin toiselle päivälle kierros Killing Fieldseille ja vankila S-21 ja yllätti rankkuudellaan.

 

Kambodzaan reissatessa jokaisen on syytä olla vähintään tietoinen maan äärimmäisen rankasta historiasta, vuonna 1975 Kambodzassa nousi valtaan vallankumouksellinen kommunistinen puolue punakhmerit johtajanaan erittäin äärikommunistinen Pol Pot. Pol Pot lähti toteuttamaan ideologiaansa rankimman kautta: Yhdelläkään ihmisellä ei saanut olla omaa omaisuutta, omia vaatteita, omaa työpaikkaa vaan kaikki olivat osa suurta samaa koneistoa. Ihmiset puettiin samoihin vaatteisiin ja pakotettiin tekemään samaa työtä. Pol Pot teloitti kaikki keiden edes epäili olevan vastaan tai eri mieltä, käytännössä 2-3 miljoonaa ihmistä 8 miljoonasta kambodzalaisesta. Neljänneksen koko kansasta. Suurin osa ihmisistä kuoli nälkään tai sairauksiin työleireillä, arviolta 1,4 miljoonaa teloitettiin tai kidutettiin hengiltä. Lisäksi hirvittävä määrä ihmisiä on kadoksissa ilman että perheet tai läheiset saavat todennäköisesti koskaan tietää mitä heille on tapahtunut. Pol Potin ja punakhmeerien hirmuvalta päättyi 1979, mutta virallisesti vainojen lasketaan päättyneen vasta 1998. On käsittämätöntä ja samaan aikaan kunnioitus herättävää katsoa paikallisten elämänasennetta ja sisukkuutta millä kambodzalaiset ovat rakentaneet ja rakentavat paraikaa yhteiskuntaansa uudelleen.

 

Killing Fieldseillä kaikki vierailijat saavat kuulokkeet ja nauhurin, joka kertoo aina paikanpäällä mitä missäkin kohdassa on tapahtunut. Reissu ei ole helppo, mutta sen jälkeen tuntuu että ymmärtää kunnolla punakhmeerien vaikutuksen laajuuden ja lisäksi kierros alkaa sillä että paikallinen kertoja kiittää vierailijaa; kambodzalaiset ottavat sen kunnianosoituksena. Erityisen raskaalta tuntui rannekorujen peittämä suuri puu keskellä aluetta: Koska luodit olivat kalliita, suurin osa ihmisistä tapettiin jotenkin muuten, hakuilla, vasaroilla, työkaluilla. Suurta puuta kutsutaan Killing Treeksi, sillä sitä vasten tapettiin vauvat ja pikkulapset. Mun oli pakko jättää yksi hippikoruistani puuhun myös, koska se nimenomainen puu tuntui kaikista raskoista haudoista kaikista lohduttomimmalta. Killing Fieldsien jälkeen jatkettiin matkaa vankila S-21:seen, joka oli joskus toiminut lukiona, mutta 1975 luokkahuoneet muutettiin selleiksi ja kidutushuoneiksi. Punakhmeerit olivat järjestelmällisiä niinkuin natsitkin, jokaisesta vangista otettiin kuva, ja pidettiin muutenkin kirjaa. Paikanpäällä on nähtävillä vankien kuvia, osassa kuvista vangit ovat kuolleita, osassa on kuvia kidutetuista vangeista. Nähtävillä oli 7 selvinneen vangin tarinat. 14 000 vangista 7 selvisi. Hiljaiseksi veti. Silti, jokainen joka tulee Kambodzaan, käykää tekemässä toi reissu. Vaikea pukea sanoiksi, mutta auttaa ymmärtämään, herättää ajatuksia ja on kuitenkin ollut osa tämän maan historiaa.

 

Nyt on jäljellä parisen viikkoa reissua ja arvottiin kovin että mihin suuntaan lähdetään, Laosiin vai Vietnamiin. Päädyttiin Vietnamiin, ihan lähinnä koska sinne pääsee huomattavasti helpommin ja hintataso on edullisempi. Huomenna edessä seitsemäntunnin dösäreissu Ho Chi Minhiin ja sieltä suunnitelmana on suunnata kohti Mu Nein lainesurffausmestoja.

 

 

Bali/Toba/Bukit Lawang

6-9.4.2015

Otettiin heti saaapumis iltana ensikosketus Balin jopa legendaariseen yöelämään. Taksi hotlalta Sky gardeniin ja löydettiin itsemme pällistelemästä monikerroksisesta klubista missä kertakäyttöelectro ja hinnat olivat Suomen tasolla sisäänpääsymaksuja myöten. Ihan meneviä mestoja, mutta massit loppuivat auttamattomasti kesken ja budjettireissaajalle sopivaa kuppilaa ei löytynyt mistään joten seuraavana päivänä ei sentään tarvinnut potea kummoistakaan krapulaa. Lähdimme etsimään skootteria ympäri Kutaa ja parin tunnin tinkimisien jälkeen löysimme sopivan menopelin joten päivä meni vanhaa kaavaa noudattaen: ajelua ympäriinsä iltaan asti. Asuimme samassa hotellissa kaveripariskuntamme ja kahden uuden tutun kanssa ja päätimme käydä katsomassa Aasia ykköseksi rankatun vesipuiston, Waterbomin. Yli kolmekymppiselle kyseinen mesta oli raikas muistutus siitä miten aikuiset voivat edelleen olla aivan pähkinöinä samoista asioista kuin mukulat. Liukumäet olivat parhaimmillaan aivan uudenlaisia kokemuksia vapaapudotuksineen vauhdin noustessa seitsemäänkymppiin ja koko päivä vierähti adrenaliinihumalassa. Muuten muutaman päivän pikavisiitti Balilla kului aika rennosti akkuja ladatessa ja hyvää ruokaa syödessä. Kolmen päivän jälkeen buukattiin ennot Medaniin josta matka jatkui Lake Toballe maanpäälliseen paratiisiin. Pitkän siirtymisen jälkeen spottasimme kaverimme Samun Parapatissa ja hyppäsimme botskiin. Samu oli jo ennestään viettänyt toisella reissulla pari kuukautta paikan päällä joten personal guide ohjasi meidät aivan mahtavaan guest houseen suoraan järven rannalle ja ensimmäinen ilta eteni palmuviinin kostuttamissa merkeissä.

9-15.4.2015

Reissukohteena jo pelkästään Toban maisemat on ihan uskomattomat, vuoret ympäröivät peilityyntä järveä ja ympäröivä metsä on hassu sekoitus palmuja ja suomalaiselta näyttävää kuusimetsää. Paikalliset tulevat heti juttelemaan, tarjoamaan kitaraa soitettavaksi ja selvittämään onko matkalaisilla nälkä. Lisäksi hinnat putoavat heti puoleen ja meidänkin matkabudjetti korjautuu hiukan idän bile-elämästä.

Toballakin kannattaa ottaa alle skoba ja suunnata ylös vuorille, maisemat ovat mielettömiä ylhäällä ja näkee samalla kertaa sekä mutkaisia vuoristoteitä, pieniä kyliä että aukeita maaseutuja. Osa teistä on paikoittain todella huonossa jamassa ja meidänkin reissusta muodostui aikaimoinen seikkailu kun jumiuduttiin muutaman kerran mutaan, tai jännitettiin miten tulla alamäkeä kun tie on käytännössä pelkkää isoa irtokiveä. Hengissä selvittiin (lasku tuli kyllä perässä) ja parilla naarmulla, mutta jos on kokematon kuski ei kannata lähteä ainakaan yksin.

Paikallisilta kuulee äkkiä missä on milloinkin jotain ohjelmaa, paikallisessa baarissa on välillä livemusaa, mutta muuten Toba on hiljainen chillailumesta. Jos etsii vilkasta bilepaikkaa tai haluaa kaikki palvelut lähelle Toba ei ole oikea spotti, mutta jos etsii rentoa oleskelua, kitaransoittoa ja upeita maisemia, on tullut oikeaan paikkaan. Erityisesti paikan uniikki ilmapiiri vie mukanaan, ihmisten rentoutta ja yhteisöllisyyttä on vaikea pukea sanoiksi, mutta jos länsi-Indonesiaan päin eksyy ota ehdottomasti Toba yhdeksi spotiksi!

Indonesialaiset/ Kaakkois-Aasian tavat eroaa muutamissa jutuissa aika paljonkin suomalaisista tavoista. Opittiin äkkiä että kaikki yes-manit ei ole suoranaisesti kusettajia, mutta siinä missä Suomessa sanottaisiin rehellisesti ettei tiedä vastausta kysyjän kysymykseen, täällä päin se on kuulema noloa olla tietämättä ja vastataan mieluumin myönteisesti. Kinttuja pidetään saastaisina ja  jalkapohjien näyttäminen, jaloilla osoittaminen ja muutenkin osoittelu on älyttömän epäkohteliasta. Mitään ei pidä heittää kellekään ellei olla palloa pelaamassa ja kenenkään päähän ei pidä koskea, koska päätä pidetään pyhänä. Turistipaikoissa ja suurelta osin kyllä muutenkin turistit saavat pukeutua vapaasti, mutta paikalliset yleensä peittävät olkapäät ja polvet joten ehkä siihen kireimpään napapaitaan ja lyhyimpiin farkkushortseihin ei kannata tälläytyä. Mun lemppariasusteessa, haaremihousuissa ja vaimaritopissa ei ole saanut mitään ylimääräistä huomiota, vaikka olkapäät näkyykin. (mikä voi tietysti liittyä myös pärstäkertoimeen haha)

Sukupuoliset kulttuurierot voi olla aika suuriakin, oon todennut noin miljoona kertaa Indonesian aikana että pääsisi puolet helpommalla ihan vaan omistamalla munat. Hymyilemällä ja reippaudella  pääsee jo puoleen väliin- se että mut ignoorataan keskusteluissa ja muutenkin joka tilanteessa eri tavalla kuin jätkät- on varmasti osittain sitäkin että paikalliset ei ole varmoja siitä millaista lähestymistä me toivotaan ja ei haluta aiheuttaa ristiriitoja. Kyselyihin iästä, siviilisäädystä ja lapsien määrästä kandee myös tottua ja lisäksi yrittää olla pahastumatta siitä että yli 25-vuotiaana naimattomana ja lapsettomana sä olet käytännössä aika luuseri paikallisten silmissä. Me ollaan aika rohkeastikin kerrottu omasta kulttuurista, myönnetty ettei olla naimisissa ja ei olla ainakaan vielä toistaiseksi  kohdattu jeesusteluja, vaan päinvastoin saatu mielenkiintoisia keskusteluja, koska paikalliset vaikuttaa enemmän uteliailta kuin tuomitsevilta.

Lisäksi vähänkin autenttisimmilla mailla kannattaa ottaa huumorilla paikallisten avoin tuijottaminen ja myös naureskelu syistä jotka ei sulle itsellesi aukea. Se ei vaikuta pahantahtoiselta, vaan rehellisen uteliaalta ja me varmaan näytetään vähän hassuilta valkoisine naamoinemme ja outoine vaatteinemme. Käväistiin skobilla jossain pikkukylässä bissellä ja oli kieltämättä vähän absurdi fiilis, kuin koko baari oli pitkän aikaa oikein kääntynyt katsomaan meidän pöytää ja kymmenkunta lasta pamahti pöydän eteen hihittämään ja supattamaan.

 

test 1728 test 1750 test 1758 test 1769 test 1774 test 1793 test 1809

 

16-20.4.2015

Toban jälkeen otettiin suunta kohti Pohjois-Sumatraa ja Bukit Lavangin viidakkotrekkauksia. Matka otettiin Medanin kautta kahdella bussilla. Paikalliset yrittivät kaupata taksia nopeampana vaihtoehtona ja päivittelivät kuinka julkinen bussi pysähtyy koko ajan- tietysti jollekin se huono säkä saattaakin sattua mutta meidän kokemuksella se oli nimenomaan julkinen bussi joka oli nopeampi. Taksilla me heitettiin ensin kuskin kaikki kaverit kotiovelle ja vasta sitten mietittiin että mihinhän ne maksavat asiakkaat mahtaisivat haluta yöksi. Bukit Lavangiin pärähtää kolmessa tunnissa Medanista ja bussilippu kannattaa tinkiä ainakin kolmasosaan pyyntihinnasta.  Mä opin myös äkkiä että turha kohteliaisuus tinkimisessä kannattaa unohtaa- hymy pitää pitää huulilla, mutta muuten heittää ronskisti vaan vastasummaa tinkijän ehdotuksille välittämättä teeskennellystä loukkaantumisesta tai muusta teatraalisuudesta.

Bukit Lavang on pieni sympaattinen kylä molemmin puolin leveää jokea, jota ylitetään aluksi hiukan ristialttiilta vaikuttavien riippusiltojen kautta. Kylä itsessään ei tarjoa oikein mitään- tänne on tultu viidakkoretkien ja joenlaskun takia. Me buukattiin 2 päivän viidakkotrekki n.70e per naama ja huomattiin että näistä hinnoista ei oikein voi tinkiä, summa on aikalailla sama kaikille turisteille. Paikallisten vihjeestä käytiin kaupoilla nappaamassa paikalliset kumikengät messiin- parhaat kengät ikinä missään ja maksoivat pari hassua euroa.   Viidakkotrekki itsessään ei ole mitään hiekkatietä, vaan juurakkoista polkua, jossa tulee jyrkkiäkin nousuja joiden aikana tulee roikuttua monta kertaa liaanin tai muun oksan varassa ja käy todellakin kuntoilusta. Meidän poppoossa oli mukana hollantilainen tyttö jolla oli alle vuosi polvileikkauksesta ja kesken reissun vaihdettiin reittiä lyhyempään, koska tytön polvi ei meinannut kestää jyrkkiä nousuja ja laskuja. Muuten ei tarvi olla fitnesskunnossa, peruskunnolla selviää hyvin ja oppaat hidastavat tahtia jos huomaavat että joku ei meinaa pysyä tahdissa. Bukit Lavangiin tullaan nimenomaan katsomaan orankeja ja aluksi mä hiukan mietin että kuinka siistiä on elukoiden kannalta, että turistit käy jatkuvasti pällistelemässä niitä. Opas kertoi osan orangeista olevan villejä ja osan osittain villejä. Osittain villit orangit on eri puolilta pelastettuja yksilöitä, joita on pikkuhiljaa totutettu taas elämään viidakossa sveitsiläisen naisen perustamassa orankien kuntoutuskeskuksessa. Opas kertoi palaamisen sujuneen hyvin, koska orankien ruokkimispiste oli lopetettu jo vuonna  2003. Mä arvostin oppaan tapaa suhtautua orankeihin ja viidakkoon- eläimiä ei saanut millään tavalla oikein huomioida ja piti koko ajan pysyä hyvän välimatkan päässä. Kaikenlainen roskaaminen oli ehdottomasti kiellettyä ja opas muistutti koko ajan meidän olevan orankien kotona ja pyysi kunnioittamaan sitä. Oppaalla oli myös harvinaisen räväkät mielipiteet- kun hollantilainen tyttö iloisesti kertoi miettineen käyvänsä paikallisessa eläintarhassa, opas laukoi suoraan meidän kaikkien olevan idiootti kusipää turisteja jos yksikään menee yhteenkään eläintarhaan, delfinaarioon tai sirkukseen. Opas muistutti kaiken pyörivän rahan ympärillä ja lähes kaiken eläimiin liittyvän bisneksen olevan tavalla tai toisella laitonta ja julmaa. Osa pelastetuista orangeista on tietysti myös haettu eläintarhoista. Mä olisin pestannut jäbän meidän pelastetaan mm. maailmaa-osion kirjoittajaksi mikäli kielitaito ja budjetti vaan olisi riittänyt. Itse orankien näkeminen oli tietysti ihan uskomatonta. Metsätyypit on  hirvittävän taitavia, ihmismäisiä otuksia ja niiden näkeminen niinkin läheltä vapaina oli koko rahan arvoista. Erityisesti orankivauvat muistuttivat ihan ihmismukuloita, hirveän leikkisiä ja uteliaita. Yksi orankivauvoista matki meidän kielten naksumista ja näytti oikein nauravan meille. Ihan ilman jännitystä ei reissusta selvitty- pamahdettiin matkalla leiriin vahingossa keskelle naarasta ja tätä liehittelevää urosta. Uros ei suhtautunut kisuttelun keskeyttäjiin mitenkään hirveän ymmärtäväisesti vaan päätti ajaa häiriköijät heti tunnelmaa tappamasta. Juostiin urosta karkuun hyvän matkaa ja kun opas alkoi päivitellä että tälläistä ei ole koskaan aikaisemmin tapahtunut, tuntui että vähintäänkin kauhuleffan ainekset oli kasassa. Hiivittiin käytännössä samaa reittiä takaisin hipihiljaa ja opas lahjoi matkalla ruualla yhden puolivilleistä naarasorangeista. Opas selitti että kahta orankinaarasta ruokitaan tällä tavoin edelleen, koska todennäköistä on että ne eivät villiinny täysin koskaan. Ne pysyttelevät lähellä kylää ja saattavat olla aggressiivisiakin mikäli ovat nälkäisiä ja ruokaa ei anneta. Orankien lisäksi spotattiin riikinkukko, gibboneita, useita värikkäitä perhosia ja kolme varaania. Leirissä odotti massiivinen 4 ruokalajin iltapala ja mä en ole varmaan missään nukkunut niin hyvin, kuin laavussa kaikkien viidakon äänien keskellä. Mikäli tykkää trekkaamisesta ja rahat riittävät, kannattaa harkita ainakin sitä 3 päivän trekkausta, vaikka viikon parinkin reissuja järkätään, joissa on mahdollista nähdä syvemmällä eläviä norsuja ja sarvikuonojakin. Paluumatka sujui chillisti, oppaat tekevät lautan tuunatuista traktorin sisäkumeista ja ei muuta kuin jokea alas takaisin kylään.

Seuraavana yönä hostlalla meitä odotti vähemmän miellyttäviä travellerin seuralaisia, herättiin meinaan yöllä siihen että koko meidän sänky oikein kuhisi luteita. Mä liiskasin niitä pikku kusipäitä taskulampun valossa ainakin neljäkymmentä, jonka jälkeen tsekattiin toinen sänky, sen patja ja sängynpohja. Ympäröitiin ludepeti moskiittoverkolla, samoin puhtaalta vaikuttava vaihtopeti. Ari vanhana kulkurina nukahti samantien uudestaan, mä tunsin olevani enemmän white trashia kun varmaan yhdelläkään aikaisemmalla reissulla kun valvoin taskulamppu kädessä ja toisella kädellä kirjoittelin kriisiviestejä facebookissa kavereiden kanssa. Saatin heti kokeneemmilta hyviä neuvoja: Hostlalla kannattaa aina tsekata patjan saumat, patjan alle ja sängyn alle. Mikäli havahtuu vasta yöllä kun vahinko on jo tapahtunut, rinkassa kannattaa pitää mukana kaksipuolista raksateippiä ja ympäröidä peti sillä- lutikkaiset jäävät teipin liimaan kiinni. Vahingon jälkeen kaikki pyykit kandee pestä kuudessä kympissä, kuivariin ja tai silitykseen mahdollisuuksien mukaan. Luteet ei ole mitenkään vaarallisia, mutta himaan niitä ei halua viedä, koska uusista lemmikeistä eroon pääseminen on työn ja tuskan takana. Rinkat voi jättää jätesäkeissä aurinkoon- lämpötila nousee riittävästi tappamaan kaikki kynttä pienemmät ötökät. Koto-Suomessa saunan kautta kun vetää vielä itsensä lisäksi  kaikki kamppeet muovipusseissa useaksi tunniksi,  huolta ei-toivotuista tuliaisista ei silloin pitäisi olla. Ei siinä, todennäköisesti jokainen kehittyvissä maissa reissaava kokee tänkin riemun jossain vaiheessa vaikka olisi miten tarkka.

test 1877 test 1881 test 1882 test 1886 test 1890 test 1903 test 1927 test 1929 test 1937 test 1946 test 1952

 

Bukit Lavangin jälkeen ei oikein muita paluureittejä ole kuin taas takaisin Medaniin- mutta nyt tytöt tai miksei pojatkin, mä sain oikein mainiosti kulutettua koko päivän (ja hyvän siivun myös lompakon sisällöstä) shoppailemalla. Matkaan tarttui nahkarotsi, kolmet farkut, alusvaatteita ja farkkuliivi kaikki yhteensä viidelläkympillä. Ari bongasi meille uuden miniläppärin parilla sadalla ja jatketaan tästä rinkat painavempina ja kukkaro kevyempänä kohti Siem Reapia ja Kambodzaa.

 

 

 

 

 

Indonesia/Jakarta/Lombok/Gilin saaret

Muutaman päivän Jakarta-visiitin jälkeen otimme suunnaksi Lombokin saaren maan itäosista. Matka alkoi lennolla Denpasariin ja onnistuimme hävittämään reissuläppärimme Jakartan päässä. Koneen katoaminen on hankaloittanut reissaamista jonkun verran sillä seuraavien kohteiden suunnittelu ja lentojen hintojen seuraaminen vaikeutui kertaheitolla. Lisäksi hiljaisempina iltoina pidetyt leffamaratonit ovat toistaseksi historiaa, vaikka itsellä on kova luotto edelleen koneen löytymiseen. Perään lähetettyyn sähköpostiin ei ole vastattu vielä viikonkaan jälkeen mutta ehkä puhelinsoitolla asiaa saadaan hieman eteenpäin. Saavuttuamme Balille saimme ensimmäisen kunnollisen kosketuksen matkustamisen yhteen nurjista puolista: mikä on reissaajien kusettaminen paikallisten toimesta. Jakartassa opittu ihmisten avuliaisuus tuntui puuttuvan täällä päässä maata aivan täysin, suurin osa ihmisistä oli lähinnä dollarien perässä ja kaikesta pääsi maksamaan tervettä ylihintaa jotta päämäärän saavuttaminen mahdollistuisi. Taksi Balilta Padang Bayhyn maksoi paikallista valuuttaa puolisen miljoonaa, minkä voi vielä pistää oman tyhmyyden piikkiin, mutta satamakylään saavuttuamme ensimmäiset ihmiskontaktit olivat paikallisten veneilijöiden hintatarjouksia meren yli kiskurihinnoin. Tiedustellessamme lautasta joka lähti aivan vierestämme vastaukset olivat peruspuuroa siitä miten lautat eivät liiku enää tähän aikaan illasta. Onneksi tajusimme kävellä itse tarkistamaan vielä väitteen todenperäisyyttä ja lipunmyyntikojusta lätkäistiin tiketit käteen leppoisaan muutaman euron hintaan. Lauttareissusta pystyi muokkaamaan todella miellyttävän vähän sääntöjä kiertelemällä ja vietimme suurimman osan ajasta lautan katolla sijaitsevan tutka-antennin vieressä tähtiä katsomalla. Onnekkaan sattuman seurauksena näimme vielä parit delfiinit jotka hyppivät paatin vieressä ruoan toivossa. Lombokin puolella sitten jatkui taas sama rahankiskominen, paikalliset suostuivat kyllä viemään meidät lopulliseen määränpäähämme Kuta Lompokiin mutta aloitushinnat olivat taas tähtitieteellisiä. Matkan väsyttäminä päädyimme yöpymään sataman läheisyydessä sijaitsevassa majatalossa jossa ongelmat saivat pienen lisäsäväyksen suihkun irrottua seinästä. Vedet katkaistiin tietenkin koko kompleksista ja iloiset matkalaiset saivat viimeinkin unen päästä kiinni. Aamulla herättiinkin siihen että pihassa oli auto ja yksi edellisillan satamahengareista ilmoitti että kyyti lähtee nyt, rahat tiskiin. Tunnin verran söimme aamupalaa ja koitimme hilata hintaa alas. Kuski puhui kohtalaista englantia, paitsi kun aloimme tiedustelemaan julkisen liikenteen hinnoista ja reiteistä, ymmärtäminen päättyi yllättäen täysin. Sillä lailla. Lopulta saimme väännettyä hinnan kohtuullisemmaksi ja paikallinen heitti meidät Lombok Kutalle ja vaikutti melkein mököttävän meille, kun emme maksaneet alkuperäistä summaa. Asuminen oli yllättävän halpaa ja meininki rauhallista. Vuokrasimme jälleen hostlalta skootterin ja pyörimme kylän lähistöllä rantojen ja ravintoloiden välillä. Kävimme myös tapaamassa samassa paikassa majailevaa tuttavapariskuntaamme joilta saimme inspiksen lähteä Kutan jälkeen Gilin saarille snorklaamaan kilpikonnien toivossa. Seuraavana päivänä peruskruisailun aikana skootterin takarengas päätti puhjeta mutta kaikeksi onneksi saimme mopon paikallisen perheen pihaan josta siirryimme heidän naapurinsa luo ja skootteri sai uuden sisäkumin. Varikkopysähdys ei olisi edes maksanut mitään mutta halusimme osoittaa silti kiitollisuutemme muutamalla kympillä ja hostellille päästyämme vaihdoimme skootterin uuteen. Samana iltana tarkoituksemme oli käydä läheisellä kukkulalla katsomassa tähtiä siinä onnistumatta ja paluumatkalla uudesta skootterista lähti sama rengas samalla tavalla. Päätimme taittaa jäljellä olevan muutaman kilometrin matkan tyhjällä renkaalla vanteen kiristyessä pään ympärillä pikkuhiljaa. Aamulla check-outin yhteydessä hostlan työntekijä kinusi rahaa skootteristaan koska rengas oli rikki ja pienehkön keskustelun päätteeksi mielipiteemme vuokratun tavaran tasosta saavutimme yhteisymmärryksen nimellisestä muutaman kymmenen sentin hinnasta.

 

Aamupäivä meni siirtyessä Gileille. Minibussi pudotti meidät paikallisen kahvilan pihaan jossa naaman eteen työnnettiin menut (toisaalta nälkä oli hyvä hiljentää hetkeksi) ja paikan omistaja alkoi suoraan kauppaamaan paluumatkoja mihin ikinä halusimmekaan Gilien jälkeen. Paikallisessa tavassa käydä bisnestä on hieman hiomisen varaa. Neuvottelu hinnasta on muutaman kokemuksen jälkeen sitä että palvelun tarjoaja ilmoittaa aivan liian suuren summan ja me ilmoitamme oman kattomme hinnalle. Tarjoaja ilmoittaa uuden vähän pienemmän summan ja alkaa kirjoittamaan lippuja intopinkeänä ja ”ei” tuntuu olevan täysin vieras käsite. Paras tapa siis nousta ylös ja siirtyä muualle. Venettä odotellessa samainen kaveri löysi meidät uudelleen ja tarjosi viimeinkin järkevään hintaan avoimella päiväyksellä olevaa lippua josta tehtiin kaupat.

Suunnitelmissamme oli siirtyä ensin Gili menolle joka on kolmesta Gilin saaresta paras paikka snorklaukselle. Saimme kuitenkin ilmoituksen jonka mukaan paatti ei ole lähdössä ja samaan hintaan meidät vietiin Gili Trawanganille, paikalliseen bilekeskukseen. Olin rehellisesti varautunut Pain kaltaiseen helvettiin mutta yllätyin positiivisesti; Baareja ja bilettäjiä oli kyllä rannanvierus täynnä mutta parin sadan metrin päässä oleva hostellimme oli huomattavasti rauhallisemmalla paikalla. Parin päivän ajan otimme rennosti meressä lilluessa ja onnistuimme spottaamaan kaivatut kilpikonnamme! Toisena iltana kävimme vielä tsekkaamassa paikalliset Full Moon partyt jotka olivat itse asiassa ihan mukiinmenevät bileet.

Gili Menosta tiesimme etukäteen saaren olevan huomattavasti isoveljeään rauhallisempi kohde ja väite piti todellakin paikkansa. Ensimmäistä kertaa moneen päivään tuntui uudelleen siltä että olisi lomalla. Snorklaussuunnitelmat menivät kuitenkin uusiksi paikallisen ukkosmyräkän päädyttyä päällemme lähes koko pysähdyksemme ajaksi mutta ei annettu sen haitata saaren ollessa muuten täysi paratiisi. Saarella on myös aivan mieletön hyväntekeväisyyskohde jossa paikallinen asukas yrittää lähinnä omin avuin eheyttää paikallista kilpikonnaväestöä keräämällä rannalta munia ja kasvattamalla selviytyneet yksilöt  8 kuukauden ikään ja sen jälkeen vapauttamalla heidät takaisin luontoon. Tilojen alkeellisuuden ei pidä antaa hämätä sillä operaatiota vedetään tiukalla asiantuntemuksella. Kopin seinällä olevat infopaketit ovat aika ankeaa luettavaa: alueen 90 kilpikonnalajikkeesta 75% ovat uhanalaisia ja tästä suurin kiitos kuuluu ihmisille. Rantoja muokataan turistien käyttöön joten muniminen vaikeutuu. Sen lisäksi roskaaminen tappaa vuosittain hirvittävän määrän kilppareita.

Akut ladattuamme otimme suunnaksemme Kuta Balin ja kuljetusfirma loisti jälleen kerran arvaamattomuudellaan. Padang bayssa paikallinen minibussi oli buukattu selvästi yli maksimin ja ulkopuolelle jääneiden toive rahojen takaisinsaamisesta lytättiin kiukuttelemalla. Ylibuukkauksen syy selvisi kun alkuperäisen yhden määränpään kaveriksi oli tullu aivan toinen kaupunki. Jotenkin autovanhus saatiin kuitenkin täytettyä jokaisella matkalaisella ja neljän tunnin hikoilun jälkeen saavuimme viimeinkin viimeisimpään kohteeseemme.  Olimme selvitelleet hiukan etukäteen Balista kohteena ja aika monesta suunnasta tuli infoa, että Bali Kuta on juuri se paljon puhuttu aussien kanaria, mutta mikäli lähtee edes hiukan syrjään keskustasta on meininki huomattavasti leppoisampaa. Buukattiin hotelli Bali Tuban alueelta ja oli lähes absurdia, kun mäkkärit ja baarit  vaihtuivat ihan muutamien kilometrien jälkeen paikallisten katuruokarafloihin ja huomasimme äkkiä olevamme ainoat valkonaamat alueella. Juuri kun olimme melkein jo kadottaneet uskomme indonesialaisiin, satuttiin pysähtymään yhdessä katuruokalassa, jossa paikallisten läpänheitto ja avuliaisuus oli taas sitä Jakartasta totuttua. Sama paikallinen heitti meidät rinkkoinemme hotellille, kun sopivasti sattui asumaan samalla kadulla.  Nyt pari päivää Balia, sitten otetaan tiukka suunta kohti länttä, lake Tobaa ja Sumatran viidakoita!

MO! Bangkok-Chiang Mai-Pai

Chiang Main gallerian edessä esiteltyä paikallista taidetta

Chiang Main gallerian edessä esiteltyä paikallista taidetta

20150306_135700

Paikallinen kolera-allas Bangkokissa

Paikallinen kolera-allas Bangkokissa

20150306_061553 20150306_061529 20150305_191933 20150310_195557_LLS

Paska vessa kun kaikki kielletään. Kiitos Räsänen!

Paska vessa kun kaikki kielletään. Kiitos Räsänen!

6.3.2015

A BLOGI. Pestasin heti  Arin toiseksi kirjoittajaksi, että voidaan vuorotellen ja vähän yhdessäkin antaa sanallisen luovuuden kukkia.

Matkasuunnitelmana on, että matkasuunnitelmaa ei ole. Pyöritään Kaakkois-Aasiassa ja yritetään sukeltaa, surffata ja patikoida. Riippumatossa löhöilyn lisäksi tarkoituksena on käydä tsekkaamassa erilaisia vapaaehtoistyökohteita, miten ne toimivat vai toimivatko. Meillä ei siis ole etukäteen mitään paikkoja vielä, vaan katsotaan sen mukaan minne tie vie ja  mitä missäkin on tarjolla.

Lennot otettiin sinne missä halvimmalla saatiin, vanhaan kunnon Bangkokiin, noin 230euroa naama. Ari ei ilahtunut suurkaupunkimeiningistä mutta täältä on tarkoitus suksia autenttisimmille reissumaille heti kun mahdollista.

Mä en tiedä mitä mä odotin, mutta jostain syystä jotain vieläkin vallattomampaa meininkiä. Talot on toki ränsistyneitä, kun katsoo missä vain ylöspäin näkee kasoittain erilaisia johtoja ja kadut on täynnä jos jonkinlaisia vilkkaita kojuja. Kaikki on kuitenkin yllättävän siistiä ja hallittu kaaos toimii omalla painollaan. Me otettiin hostla Khao San roadin
vierestä.

Khao San roadia markkinoidaan backpackersien paikkana. Meno on erittäin turismi, mutta pahin mahdollinen muovipalmut valittavat turismiryhmät, vyölaukut ja havaijipaidat puuttuu. Lähes kaikki muut turistit ovat myös nuoria reppureissaajia joiden kohde tuntuu olevan sama kuin meillä: Hippikojun kautta haaremihousut jalkaan ja lähimpään baariin. Hippihousuja ja muita rättejä saa 200 bhatilla, joka on noin 5 euroa. Bisseä ja siideriä (täältä saa mainioita irkkusidukkeja)saa noin 40 bhatilla, eli noin eurolla.

Mä haluan kuitenkin myös kertoa heti jo alkuun  mun mieltä järkyttävistä kokemuksistani, arvoisat lukijat:
Oli kolmas aamu Bangkokissa ja mä en saanut unta, joten päätin nousta katsomaan auringonnousua. Kauniin auringonnousun lisäksi mä löysin itseni tuijottamassa horisontissa näkyvää pilveä joka ei näyttänyt ihan perushattaralta. Astetta toksisemman pilvenhattaran lisäksi kuitenkin myös hostlan alapuolella kulkevan joen vesi näyttää vähintäänkin kyseenalaiselta. Ei niinkään se väri, vaan kaikki mystisesti kuolleet kalat kellumassa masut kohti taivasta.Eilen me tuijotettiin parvekkeelta epäuskoisina yhden
kalan kuolinkamppailua- mä en oo koskaan nähnyt kalan yrittävän saada happea ilmasta- se yritti. Kalareppana sätki pinnalla vähän aikaa ja lopulta nousi hitaasti maha kohti taivasta kuin jostain maailmanlopun elokuvasta. Mä olin jokseenkin varma että me kaikki kuollaan hetinytsamantien ja päätin aina hyvänä ratkaisuna riipasta hyvän lenkin suojakännin maailmantuskaani.

Saatiin vielä ryyppäysreissuseuraa Suomesta asti illaksi, Miguelito -mies rinkan kanssa matkalla Kambodzaan- ja poikien kanssa tutustuttiin Khao Sanin yöelämään. Päivisinkin jo vilkas katu räjähtää auringon laskettua ihmisten ja musiikin sekamelskaksi backpackerien ja perusturistien valuessa baarista toiseen ja paikallisten yrittäessä haalia bhateja
taskuihin mitä hämmästyttävimmillä myyntikeinoilla. Käteen tarjottiin muunmuassa lista jossa jokainen tuote oli ping-pong ja mitä ilmeisimmin vanha kunnon nahkalompakko. Liiallisen uteliaisuuden puutteen vuoksi kyseinen show jäi kokematta mutta mielikuva tapahtumasarjasta riitti ainakin meille. Päädyimme viettämään koko illan yhdessä baarissa mikä oli tarpeeksi hyvä ratkaisu. Juoma on halpaa, tungeksivat katukauppiaat saa muutamalla sanalla vaihtamaan asiakasta (vaikka Ari päätyi ostamaan todella aidon kultaisen Jack Daniels – zippon) ja syötiin vielä grillatut skorpionit pikkunälkään. Khao san on kaikesta sekopäisyydestään
huolimatta ehkä liian paljon kaikkea samanaikaisesti joten yhtä kokemusta rikkaampana siirryimme takaisin penthouseemme juomaan viimeiset oluet ennen aikaista aikaista herätystä.

Seuraava kohde on Chiang Main kautta vuoristokylään nimeltä Pai. Paita on markkinoitu chillinä hippituppukylänä jossa myös backpackersit kohtaavat toisiaan. Toisaalta Paita on parjattu myös turistirysäksi, mutta koska ollaan kuultu sekä hyvää että huonoa, käydään avoimin mielin tsekkaamassa itse. Kohta edessä 15 tuntia yöjunassa, seuraavaksi:

CHIANG MAI BABY!

Pelastetaan maailma osio:

Tiedostavina ja maailman asioista välittävinä vastuullisina nuorina blogistamme löytyy ilman muuta myös pelastetaan maailma -osio vaihtuvalla teemalla.

Heti alkuun kevyesti seksuaalisesta tasavertaisuudesta.
Bangkokissa törmää hyvin nopeasti useisiin erilaisiin ladyboyhin ja koska Suomessa käydään keskustelua transseksuaalien oikeuksia ajavasta uudesta laista (alempana Rantalan Rikun sanavalmis kolumni ja amnestyn tietopaketti aiheesta) päätimme ottaa selkoa ladyboyn asemasta Thaimaassa. Meille selvisi, että ladyboyt kohtaavat ristiriitoja, mutta ovat lähtökohtaisesti hyväksytty ja luonnollinen osa thaimaalaista yhteiskuntaa. Saan heti selkeän muistikuvan vuodelta -oltiin jotain kahdeksantoista-  kun teiniaikojen vakiobaariin eksyi transseksuaali. Koko baari jotenkin jähmettyi ja alkoi sitten kuhista. Kukaan ei tiennyt oikein että miten päin olisi pitänyt olla. Länsiväylä-linkistä voi lukaista, että avoimempi Kalliokaan ei oikein tiennyt miten päin pitäisi olla. Ymmärrän siis Rantalan Rikun huolen thaimaalaisen nuudelitytön kohtelusta suomalaisella nakkikiskalla.

Suomessa voitaisiin seurata tässä asiassa Thaimaata ja Laosia: jos täällä ladyboyt ovat olleet luonnollinen ja arvostettu osa yhteiskuntaa jo vuosia, meidän edistyksellinen hyvinvointivaltio perässä- hopi hopi!

http://www.hs.fi/matka/a1420171629977

https://www.amnesty.fi/tyomme/teemat/itsemaaraamisoikeus-sukupuoleen/?gclid=CIbC6oPiksQCFRUSjgodqYoAQg

http://www.lansivayla.fi/artikkeli/249835-ladyboy-ehti-viihdyttaa-kalliossa-vain-hetken-asukkaat-haativat

13.3.

Hellurei! Ensimmäisestä postauksesta tuleekin sitten oletettua pidempi tarinahirviö teknisistä syistä johtuen. Junamatka pohjoiseen meni yllättävän kivuttomasti sillä ilmeisesti matkustajien mukavuuteen panostetaan istumapaikoilla totuttua huomattavasti enemmän. Tuuletus hikisessä vaunussa toimi mainiosti (kaikki mahdolliset ikkunat auki koko matkan)
ja tupakointi on edelleen sallittua junissa, joskin vaunujen välissä olevasta avoimesta ovesta roikkuen. Määränpää oli kaikkea muuta mihin olin valmistautunut. Chiang Main on keskusta-alueensa puolesta ilmeisen hyvin toimeentuleva kaupunki uusine rakennuksineen ja kaupungin yleisilme on Bangkokiin verrattuna kodikkaampi. Nopean toimintasuunnitelman tuloksena päätimme yöpyä kaupungissa vain yhden yön ja jatkaa seuraavana päivänä vuoristoon Paihin. Ainoa ilta meni paikallisilla sunnuntaimarkkinoilla pällistelemässä samoja rättejä mitä muuallakin on tarjolla mutta onneksi paikallisen gallerian edessä oli esillä harvinaisen hyvännäköisiä maalauksia. Kierroksen päätteeksi pääsimme todistamaan intialaisen mulkun maailmanomistajakäyttäytymistä kahvilassa ja raahauduimme hostellille ottamaan voimatorkut ennen minibussimatkaa seuraavaan kylään.
Kuskiksi saimme Aasian nopeimman Funky Grand Daddyn joka ilmoitti heti matkan aluksi kuinka tänään illalla on bileet ja menomatka oli sen mukaista. Bussin kyytiin oli eksynyt myös saksalainen krapulasta kärsivä matkustajaraukka jonka elekieli kertoi kaiken tarvittavan mutkikkaan vuoristotien nopeusennätysten rikkoutuessa. Onneksi sisätiloja ei uudelleentapetoitu ja pääsimme perille oletettua aiemmin. Tässä vaiheessa on pakko kertoa mitä oletin Pain olevan. Etukäteen lukemani perusteella Pai on boheemi vuoristokylä joka on hippien ja reppureissaajien ehdoton välietappi. Mieleeni piirtyi kuva laaksosta täynnä bungaloja, muutama nuotio ja letkeä leirielämä. Todellisuudessa Pai on musiikkifestareiden ja Teneriffan ristisiitos. Paikallisväestöä löytyy ainoastaan kojujen takaa myymässä edelleen samoja rättejä kuin muualla, ruoka on länkkäriä ja kadut virtaavat solkenaan valkoisista juhlijoista. Jetlag tuntuu painavan edelleen ja painostavassa ilmassa alkoholia ei pysty kuluttamaan vaadittuja määriä joten heitimme rinkat vähän syrjemmässä sijaitsevaan bungaloomme ja hyvin nukutun yön jälkeen päädyimme vuokraamaan skootterin 200 bhatilla/vrk. näin 13 vuoden tauon jälkeen ensimmäinen lähtö suoraan vuokrafirman pihasta näytti äärimmäisen dokatulta mutta parin kilometrin jälkeen kyyti tasaantui ja lähdimme Tildan kanssa harjoittelemaan ajamista kylän ulkopuolelle. Paikallisten skoottereiden etuihin kuuluu rajoittimien täydellinen poissaolo joten nopeutta tuli tuplat Suomessa totuttuun.

Menopelin vuokraus paljastui hyväksi tavaksi kiertää oma-aloitteisesti paikalliset nähtävyydet joita on kylän lähimaastossa muutamia ja jokaisen läpikäymiseen yhdellä reissulla saa helposti kulumaan koko päivän sen sijaan että maksaisi paikalliselle kiertoajelufirmalle kyseisestä huvista. Aloitimme oman rundimme yrittämällä päästä vuoren rinteellä olevan huikean kokoisen buddhapatsaan luokse mutta oikeaa liittymää ei tuntunut löytyvän joten siirryimme suoraan katsomaan paikallisten kesyttämiä norsuja joita oli tien varressa sijaitsevassa pilttuussa kokonaiset kaksi kappaletta.
Viereisestä kojusta sai ostaa tertun banaaneja parilla kympillä ja Tilda sai toimia hoviruokkijana allekirjoittaneen kuvatessa koko toimitusta videolle. Matka jatkui kuumien lähteiden kautta pienehkölle kanjonille missä turvamääräyksiä ei luonnollisesti ollut. Vapaan pudotuksen ja matkaajan välissä ei ollut yhdessäkään kohtaa aitaa tai muuta estettä putoamiselle. Snadi kierros ympäri kanjonia luonnonmuokkaamia pieniä polkuja pitkin ja seuraava etappi löytyi hieman syrjemmästä kuivahkon vesiputouksen muodossa. Takaisintulomatkalla piipahdimme vielä chinatownin perällä olevassa ravintolassa josta näkymät piirtyivät yli koko laakson. Ennen pimeää palasimme vielä kuumille lähteille ruokkimaan paikallisia moskiittoja ja rentouttamaan matkustamisen turmelemia kehoja ennen pimeän tuloa ja siirryimme hiljalleen takaisin bungalon suojiin.

Seuraavana päivänä pakkasimme tavarat ja hyppäsimme minibussiin takaisin Chian Maihin ja täältä tarkoitus olisi mitä ilmeisimmin jatkaa Kambodzaan katsomaan pitävätkö villit tarinat maasta paikkansa.

 

p.s. Pikareissulla pohjoiseen emme löytäneet maailmanpelastuskohteita tai muuta silmiinnähtävää huutavaa vääryyttä mutta palaamme asiaan Kambodzassa