Kambodza

23.4-15.5.2015

 

Kambodzan seikkailu alkoi Siem Reapista, johon suunnattiin silmissä kuva paratiisisaarista Koh Rong ja Koh Rong Samloem, joista molemmista oltiin kuultu pelkkiä superlatiiveja toisilta backpackereilta. Napattiin hostla vartin matkan päästä keskustasta ja selvittiin halvemmalla, vaikka vaihtoehtoja olisi luonnollisesti löytynyt eniten kuuluisan Pub Streetin (vastine Bangkokin Khao Sanille) vierestä. Hostlan nimi oli Haks House ja voi todellakin suositella, ilmapiiri rento ja tiivis, vähän kuin liittyisi osaksi suurta ja vaihtuvaa perhettä. Viihdyttiin Siem Reapissa neljä päivää, joista kolme meni ihan vaan hengaillessa ja toisen backpackerien kanssa pyörissä. Ensimmäiset kaksi päivää koko kaupungista oli sähköt poikki voimakkaan monsuunin takia, ja suurin osa nukkui käytävien lattialla, koska se oli rehellisesti viilein paikka mitä mistään löytyi. Oli siinä oma tunnelmansakin, kun hölistiin yömyöhään myrskylyhdyn valossa ja yllättäen ainoastaan britit ja suomalaiset kykenivät latkimaan lämmentynyttä kaljaa. Siem Reapiin jos menee, olisi suorastaan rikollista jättää välistä upeat Angkor Watin temppelit, joita on todella vaikea pukea sanoiksi. Massiiviset  temppelit, joissa kuitenkin joka ikisessä pylväässäkin löytyy yksityiskohtaisia ja upeita kaiverruksia, puun juuria kietoutuneina rakennusten ympärille, suoraan kuin jostain Indiana Jones-leffoista! Temppeleihin kannattaa varata vähintään päivä, jos haluaa nähdä kaukaisemmatkin temppelit (joista monet sanovat että ne on ne kaikkein näyttävimmät) kannattaa ottaa kolmen päivän tiketti. Päivän lippu maksaa 20 dollaria per naama, kolme päivää oli muistaakseni 35 dollaria. Ei kannata jättää reissua vaan suurimpaan temppeliin vaan suunnata vielä eteenpäin pienemmille temppeleille. Heti päätemppelistä seuraava temppeli oli mun henkilökohtanen suosikki suurine kivikasvoineen ja ehkä myös, koska se ei ollut niin tupaten täynnä muita turisteja. Me vuokrattiin dollarilla pyörät hostellilta ja polkaistiin Angkor Watille puolessa tunnissa. Paikalliset kauhistelivat matkan olevan ainakin 7km, mä väittäisin että maksimissaan 4, ja koska maa on ihan tasaista, mitään liikuntasuoristusta ei tosiaan tarvii pelätä.

test 2108 test 2105 test 2103 test 2071 test 2082 test 2095 test 2060 test 2052 test 2043

 

Siem Reapin jälkeen suunnattiin rantakaupunki Sihanoukvilleen, josta tarkoituksena oli napata täysiä lautta suoraan Koh Rongille, mutta kuultiin huhua astetta villeimmistä viidakkopippaloista ja päätettiin jäädä paikanpäälle tarkkailemaan tilannetta. Viidakkopippaloihin mentiin tuktukilla hyvän matkaa keskellä ei mitään ja hetken aikaa matkalaisia jo ehti jännittää että mistä oikein vielä löydetäänkään itsemme. Itse miljöö bileissä oli erittäin eeppinen, viidakkoon mennään lautalla pimeydessä ja paikanpäältä löytyy täysin random maailmanpyörä jonka kyytiin ei yksikään täysijärkinen menisi selvinpäin- koko setti näytti äkkiä laudoista kyhätyltä hökötykseltä, joka kuitenkin onnistui pysymään pystyssä myös juhlijat kyydissä aamuyöhön asti. Maailmaa pelastettiin siltä illalta leikkimällä päihdetyöntekijää: Meille tultiin kertomaan tuntemattomasta juhlijatyttösestä joka makasi tiedottomassa tilassa rakennuksen nurkalla. Taas mä törmäsin tähän käsittämättömään asenteeseen mikä tuntuu löytyvän kaikkialta: meillä oli hostla täynnä jengiä ja mä olin yksin ravistelemassa mimmiä ja miettimässä jo valmiiksi paikallista hätänumeroa. Tyttö saatiin hereillä hellästi poskiin läpsimällä ja annoin asiantuntijalausunnon, että ei tarvii kun unta ja vettä ja henkiin jää. Neitokainen ei osannut vastata kysymyksiin kavereista tai omasta hostellista, joten talutettiin tyttönen meidän huoneeseen vapaaseen sänkyyn. Tarinan opetus: Lukuisat tarinat siitä kuinka turisteja huumataan bileturistikohteissa ei kaikki voi olla pelkkää legendaa. Pelätä ei saa reissatessa, mutta varovainen pitää olla ja naiivi ei saa olla koskaan. Drinkkejä pitää vähän katsoa ja ketään ei saa jättää  haahuilemaan yksinään. Ja jos jonkun näkee makaamassa kanttuvei, niin jos pelottaa käydä tsekkaamassa toisen tilaa, voi aina ilmoittaa jollekin joka uskaltaa käydä tarkastamassa missä kunnossa toinen ihminen on. Jonkun henki voi olla siitä kiinni, ja se voisi ihan hyvin olla just se sun tärkeä ystävä, sisko, veli tai lapsi.

 

Sihanoukvillen sekkailujen jälkeen suunnattiin Koh Rongille ja jymähdettiin saarelle viideksi päiväksi. Meininki oli sitä luvattua: vesi oli turkoosia, valkoista hiekkaa, ei kojuja, ei autoja, ei edes prätkiä. Hiukan backpackerimeinki oli rantautunut jo, täydenkuun bileitä pidetään saarella täyttä häkää ja suurin osa työntekijöistä antoi saarelle aikaa kaksi vuotta; sitten sekin olisi pilalla. Netti ei käytännössä toiminut ollenkaan, sähköt riippuen paikasta mutta facebookkia ei ehtinyt kummallaakaan saarella kaivata. Merivesi oli jotain käsittämättömän lämmintä, oli kuin olisi kävellyt suoraan kylpyyn ja päivät kuluivatkin meressä lilluen. Viiden päivän jälkeen suunnattiin Koh Rongista vielä rauhalllisemmalle saarelle Koh Rong Samloemille, johon rakastuttiin molemmat heti. Saarella on oma chilli, erityisen tiivis ja lämmin ilmapiirinsä ja kun sen yhdistää lähes autioon paratiisisaaren rantaan ja siihen että ravintolatason ruokaa saa viidellä dollarilla, viisi päivää meni siivillä ja molemmat melkein itki kun matkan oli aika jatkua.

 

Sihanoukvillessä ei vanhettu enää saarien jälkeen vaan suunnattiin ensimmäisellä mahdollisella bussilla Phnom Pehniin, Kambodzan pääkaupunkiin tarkoituksena tsekata meiningin lisäksi surullisenkuuluisat Killing Fieldsit ja vankila S-21. Bussimatka

oli reippaat 5 tuntia ja loppumatka tuktukilla hostalle. Ollaan majoituttu Phnom Pehnin aika Mad Monkey nimisessä hostlaketjussa, joissa bile-elämään on panostettu, mutta paikalliset osavat myös hyvin jeesiä paikallisiin nähtävyyksiin tutustumisessa, aktiviteettien järjestämisessä ja jatkoyhteyksien etsimisessä. Otettiin toiselle päivälle kierros Killing Fieldseille ja vankila S-21 ja yllätti rankkuudellaan.

 

Kambodzaan reissatessa jokaisen on syytä olla vähintään tietoinen maan äärimmäisen rankasta historiasta, vuonna 1975 Kambodzassa nousi valtaan vallankumouksellinen kommunistinen puolue punakhmerit johtajanaan erittäin äärikommunistinen Pol Pot. Pol Pot lähti toteuttamaan ideologiaansa rankimman kautta: Yhdelläkään ihmisellä ei saanut olla omaa omaisuutta, omia vaatteita, omaa työpaikkaa vaan kaikki olivat osa suurta samaa koneistoa. Ihmiset puettiin samoihin vaatteisiin ja pakotettiin tekemään samaa työtä. Pol Pot teloitti kaikki keiden edes epäili olevan vastaan tai eri mieltä, käytännössä 2-3 miljoonaa ihmistä 8 miljoonasta kambodzalaisesta. Neljänneksen koko kansasta. Suurin osa ihmisistä kuoli nälkään tai sairauksiin työleireillä, arviolta 1,4 miljoonaa teloitettiin tai kidutettiin hengiltä. Lisäksi hirvittävä määrä ihmisiä on kadoksissa ilman että perheet tai läheiset saavat todennäköisesti koskaan tietää mitä heille on tapahtunut. Pol Potin ja punakhmeerien hirmuvalta päättyi 1979, mutta virallisesti vainojen lasketaan päättyneen vasta 1998. On käsittämätöntä ja samaan aikaan kunnioitus herättävää katsoa paikallisten elämänasennetta ja sisukkuutta millä kambodzalaiset ovat rakentaneet ja rakentavat paraikaa yhteiskuntaansa uudelleen.

 

Killing Fieldseillä kaikki vierailijat saavat kuulokkeet ja nauhurin, joka kertoo aina paikanpäällä mitä missäkin kohdassa on tapahtunut. Reissu ei ole helppo, mutta sen jälkeen tuntuu että ymmärtää kunnolla punakhmeerien vaikutuksen laajuuden ja lisäksi kierros alkaa sillä että paikallinen kertoja kiittää vierailijaa; kambodzalaiset ottavat sen kunnianosoituksena. Erityisen raskaalta tuntui rannekorujen peittämä suuri puu keskellä aluetta: Koska luodit olivat kalliita, suurin osa ihmisistä tapettiin jotenkin muuten, hakuilla, vasaroilla, työkaluilla. Suurta puuta kutsutaan Killing Treeksi, sillä sitä vasten tapettiin vauvat ja pikkulapset. Mun oli pakko jättää yksi hippikoruistani puuhun myös, koska se nimenomainen puu tuntui kaikista raskoista haudoista kaikista lohduttomimmalta. Killing Fieldsien jälkeen jatkettiin matkaa vankila S-21:seen, joka oli joskus toiminut lukiona, mutta 1975 luokkahuoneet muutettiin selleiksi ja kidutushuoneiksi. Punakhmeerit olivat järjestelmällisiä niinkuin natsitkin, jokaisesta vangista otettiin kuva, ja pidettiin muutenkin kirjaa. Paikanpäällä on nähtävillä vankien kuvia, osassa kuvista vangit ovat kuolleita, osassa on kuvia kidutetuista vangeista. Nähtävillä oli 7 selvinneen vangin tarinat. 14 000 vangista 7 selvisi. Hiljaiseksi veti. Silti, jokainen joka tulee Kambodzaan, käykää tekemässä toi reissu. Vaikea pukea sanoiksi, mutta auttaa ymmärtämään, herättää ajatuksia ja on kuitenkin ollut osa tämän maan historiaa.

 

Nyt on jäljellä parisen viikkoa reissua ja arvottiin kovin että mihin suuntaan lähdetään, Laosiin vai Vietnamiin. Päädyttiin Vietnamiin, ihan lähinnä koska sinne pääsee huomattavasti helpommin ja hintataso on edullisempi. Huomenna edessä seitsemäntunnin dösäreissu Ho Chi Minhiin ja sieltä suunnitelmana on suunnata kohti Mu Nein lainesurffausmestoja.

 

 

Bali/Toba/Bukit Lawang

6-9.4.2015

Otettiin heti saaapumis iltana ensikosketus Balin jopa legendaariseen yöelämään. Taksi hotlalta Sky gardeniin ja löydettiin itsemme pällistelemästä monikerroksisesta klubista missä kertakäyttöelectro ja hinnat olivat Suomen tasolla sisäänpääsymaksuja myöten. Ihan meneviä mestoja, mutta massit loppuivat auttamattomasti kesken ja budjettireissaajalle sopivaa kuppilaa ei löytynyt mistään joten seuraavana päivänä ei sentään tarvinnut potea kummoistakaan krapulaa. Lähdimme etsimään skootteria ympäri Kutaa ja parin tunnin tinkimisien jälkeen löysimme sopivan menopelin joten päivä meni vanhaa kaavaa noudattaen: ajelua ympäriinsä iltaan asti. Asuimme samassa hotellissa kaveripariskuntamme ja kahden uuden tutun kanssa ja päätimme käydä katsomassa Aasia ykköseksi rankatun vesipuiston, Waterbomin. Yli kolmekymppiselle kyseinen mesta oli raikas muistutus siitä miten aikuiset voivat edelleen olla aivan pähkinöinä samoista asioista kuin mukulat. Liukumäet olivat parhaimmillaan aivan uudenlaisia kokemuksia vapaapudotuksineen vauhdin noustessa seitsemäänkymppiin ja koko päivä vierähti adrenaliinihumalassa. Muuten muutaman päivän pikavisiitti Balilla kului aika rennosti akkuja ladatessa ja hyvää ruokaa syödessä. Kolmen päivän jälkeen buukattiin ennot Medaniin josta matka jatkui Lake Toballe maanpäälliseen paratiisiin. Pitkän siirtymisen jälkeen spottasimme kaverimme Samun Parapatissa ja hyppäsimme botskiin. Samu oli jo ennestään viettänyt toisella reissulla pari kuukautta paikan päällä joten personal guide ohjasi meidät aivan mahtavaan guest houseen suoraan järven rannalle ja ensimmäinen ilta eteni palmuviinin kostuttamissa merkeissä.

9-15.4.2015

Reissukohteena jo pelkästään Toban maisemat on ihan uskomattomat, vuoret ympäröivät peilityyntä järveä ja ympäröivä metsä on hassu sekoitus palmuja ja suomalaiselta näyttävää kuusimetsää. Paikalliset tulevat heti juttelemaan, tarjoamaan kitaraa soitettavaksi ja selvittämään onko matkalaisilla nälkä. Lisäksi hinnat putoavat heti puoleen ja meidänkin matkabudjetti korjautuu hiukan idän bile-elämästä.

Toballakin kannattaa ottaa alle skoba ja suunnata ylös vuorille, maisemat ovat mielettömiä ylhäällä ja näkee samalla kertaa sekä mutkaisia vuoristoteitä, pieniä kyliä että aukeita maaseutuja. Osa teistä on paikoittain todella huonossa jamassa ja meidänkin reissusta muodostui aikaimoinen seikkailu kun jumiuduttiin muutaman kerran mutaan, tai jännitettiin miten tulla alamäkeä kun tie on käytännössä pelkkää isoa irtokiveä. Hengissä selvittiin (lasku tuli kyllä perässä) ja parilla naarmulla, mutta jos on kokematon kuski ei kannata lähteä ainakaan yksin.

Paikallisilta kuulee äkkiä missä on milloinkin jotain ohjelmaa, paikallisessa baarissa on välillä livemusaa, mutta muuten Toba on hiljainen chillailumesta. Jos etsii vilkasta bilepaikkaa tai haluaa kaikki palvelut lähelle Toba ei ole oikea spotti, mutta jos etsii rentoa oleskelua, kitaransoittoa ja upeita maisemia, on tullut oikeaan paikkaan. Erityisesti paikan uniikki ilmapiiri vie mukanaan, ihmisten rentoutta ja yhteisöllisyyttä on vaikea pukea sanoiksi, mutta jos länsi-Indonesiaan päin eksyy ota ehdottomasti Toba yhdeksi spotiksi!

Indonesialaiset/ Kaakkois-Aasian tavat eroaa muutamissa jutuissa aika paljonkin suomalaisista tavoista. Opittiin äkkiä että kaikki yes-manit ei ole suoranaisesti kusettajia, mutta siinä missä Suomessa sanottaisiin rehellisesti ettei tiedä vastausta kysyjän kysymykseen, täällä päin se on kuulema noloa olla tietämättä ja vastataan mieluumin myönteisesti. Kinttuja pidetään saastaisina ja  jalkapohjien näyttäminen, jaloilla osoittaminen ja muutenkin osoittelu on älyttömän epäkohteliasta. Mitään ei pidä heittää kellekään ellei olla palloa pelaamassa ja kenenkään päähän ei pidä koskea, koska päätä pidetään pyhänä. Turistipaikoissa ja suurelta osin kyllä muutenkin turistit saavat pukeutua vapaasti, mutta paikalliset yleensä peittävät olkapäät ja polvet joten ehkä siihen kireimpään napapaitaan ja lyhyimpiin farkkushortseihin ei kannata tälläytyä. Mun lemppariasusteessa, haaremihousuissa ja vaimaritopissa ei ole saanut mitään ylimääräistä huomiota, vaikka olkapäät näkyykin. (mikä voi tietysti liittyä myös pärstäkertoimeen haha)

Sukupuoliset kulttuurierot voi olla aika suuriakin, oon todennut noin miljoona kertaa Indonesian aikana että pääsisi puolet helpommalla ihan vaan omistamalla munat. Hymyilemällä ja reippaudella  pääsee jo puoleen väliin- se että mut ignoorataan keskusteluissa ja muutenkin joka tilanteessa eri tavalla kuin jätkät- on varmasti osittain sitäkin että paikalliset ei ole varmoja siitä millaista lähestymistä me toivotaan ja ei haluta aiheuttaa ristiriitoja. Kyselyihin iästä, siviilisäädystä ja lapsien määrästä kandee myös tottua ja lisäksi yrittää olla pahastumatta siitä että yli 25-vuotiaana naimattomana ja lapsettomana sä olet käytännössä aika luuseri paikallisten silmissä. Me ollaan aika rohkeastikin kerrottu omasta kulttuurista, myönnetty ettei olla naimisissa ja ei olla ainakaan vielä toistaiseksi  kohdattu jeesusteluja, vaan päinvastoin saatu mielenkiintoisia keskusteluja, koska paikalliset vaikuttaa enemmän uteliailta kuin tuomitsevilta.

Lisäksi vähänkin autenttisimmilla mailla kannattaa ottaa huumorilla paikallisten avoin tuijottaminen ja myös naureskelu syistä jotka ei sulle itsellesi aukea. Se ei vaikuta pahantahtoiselta, vaan rehellisen uteliaalta ja me varmaan näytetään vähän hassuilta valkoisine naamoinemme ja outoine vaatteinemme. Käväistiin skobilla jossain pikkukylässä bissellä ja oli kieltämättä vähän absurdi fiilis, kuin koko baari oli pitkän aikaa oikein kääntynyt katsomaan meidän pöytää ja kymmenkunta lasta pamahti pöydän eteen hihittämään ja supattamaan.

 

test 1728 test 1750 test 1758 test 1769 test 1774 test 1793 test 1809

 

16-20.4.2015

Toban jälkeen otettiin suunta kohti Pohjois-Sumatraa ja Bukit Lavangin viidakkotrekkauksia. Matka otettiin Medanin kautta kahdella bussilla. Paikalliset yrittivät kaupata taksia nopeampana vaihtoehtona ja päivittelivät kuinka julkinen bussi pysähtyy koko ajan- tietysti jollekin se huono säkä saattaakin sattua mutta meidän kokemuksella se oli nimenomaan julkinen bussi joka oli nopeampi. Taksilla me heitettiin ensin kuskin kaikki kaverit kotiovelle ja vasta sitten mietittiin että mihinhän ne maksavat asiakkaat mahtaisivat haluta yöksi. Bukit Lavangiin pärähtää kolmessa tunnissa Medanista ja bussilippu kannattaa tinkiä ainakin kolmasosaan pyyntihinnasta.  Mä opin myös äkkiä että turha kohteliaisuus tinkimisessä kannattaa unohtaa- hymy pitää pitää huulilla, mutta muuten heittää ronskisti vaan vastasummaa tinkijän ehdotuksille välittämättä teeskennellystä loukkaantumisesta tai muusta teatraalisuudesta.

Bukit Lavang on pieni sympaattinen kylä molemmin puolin leveää jokea, jota ylitetään aluksi hiukan ristialttiilta vaikuttavien riippusiltojen kautta. Kylä itsessään ei tarjoa oikein mitään- tänne on tultu viidakkoretkien ja joenlaskun takia. Me buukattiin 2 päivän viidakkotrekki n.70e per naama ja huomattiin että näistä hinnoista ei oikein voi tinkiä, summa on aikalailla sama kaikille turisteille. Paikallisten vihjeestä käytiin kaupoilla nappaamassa paikalliset kumikengät messiin- parhaat kengät ikinä missään ja maksoivat pari hassua euroa.   Viidakkotrekki itsessään ei ole mitään hiekkatietä, vaan juurakkoista polkua, jossa tulee jyrkkiäkin nousuja joiden aikana tulee roikuttua monta kertaa liaanin tai muun oksan varassa ja käy todellakin kuntoilusta. Meidän poppoossa oli mukana hollantilainen tyttö jolla oli alle vuosi polvileikkauksesta ja kesken reissun vaihdettiin reittiä lyhyempään, koska tytön polvi ei meinannut kestää jyrkkiä nousuja ja laskuja. Muuten ei tarvi olla fitnesskunnossa, peruskunnolla selviää hyvin ja oppaat hidastavat tahtia jos huomaavat että joku ei meinaa pysyä tahdissa. Bukit Lavangiin tullaan nimenomaan katsomaan orankeja ja aluksi mä hiukan mietin että kuinka siistiä on elukoiden kannalta, että turistit käy jatkuvasti pällistelemässä niitä. Opas kertoi osan orangeista olevan villejä ja osan osittain villejä. Osittain villit orangit on eri puolilta pelastettuja yksilöitä, joita on pikkuhiljaa totutettu taas elämään viidakossa sveitsiläisen naisen perustamassa orankien kuntoutuskeskuksessa. Opas kertoi palaamisen sujuneen hyvin, koska orankien ruokkimispiste oli lopetettu jo vuonna  2003. Mä arvostin oppaan tapaa suhtautua orankeihin ja viidakkoon- eläimiä ei saanut millään tavalla oikein huomioida ja piti koko ajan pysyä hyvän välimatkan päässä. Kaikenlainen roskaaminen oli ehdottomasti kiellettyä ja opas muistutti koko ajan meidän olevan orankien kotona ja pyysi kunnioittamaan sitä. Oppaalla oli myös harvinaisen räväkät mielipiteet- kun hollantilainen tyttö iloisesti kertoi miettineen käyvänsä paikallisessa eläintarhassa, opas laukoi suoraan meidän kaikkien olevan idiootti kusipää turisteja jos yksikään menee yhteenkään eläintarhaan, delfinaarioon tai sirkukseen. Opas muistutti kaiken pyörivän rahan ympärillä ja lähes kaiken eläimiin liittyvän bisneksen olevan tavalla tai toisella laitonta ja julmaa. Osa pelastetuista orangeista on tietysti myös haettu eläintarhoista. Mä olisin pestannut jäbän meidän pelastetaan mm. maailmaa-osion kirjoittajaksi mikäli kielitaito ja budjetti vaan olisi riittänyt. Itse orankien näkeminen oli tietysti ihan uskomatonta. Metsätyypit on  hirvittävän taitavia, ihmismäisiä otuksia ja niiden näkeminen niinkin läheltä vapaina oli koko rahan arvoista. Erityisesti orankivauvat muistuttivat ihan ihmismukuloita, hirveän leikkisiä ja uteliaita. Yksi orankivauvoista matki meidän kielten naksumista ja näytti oikein nauravan meille. Ihan ilman jännitystä ei reissusta selvitty- pamahdettiin matkalla leiriin vahingossa keskelle naarasta ja tätä liehittelevää urosta. Uros ei suhtautunut kisuttelun keskeyttäjiin mitenkään hirveän ymmärtäväisesti vaan päätti ajaa häiriköijät heti tunnelmaa tappamasta. Juostiin urosta karkuun hyvän matkaa ja kun opas alkoi päivitellä että tälläistä ei ole koskaan aikaisemmin tapahtunut, tuntui että vähintäänkin kauhuleffan ainekset oli kasassa. Hiivittiin käytännössä samaa reittiä takaisin hipihiljaa ja opas lahjoi matkalla ruualla yhden puolivilleistä naarasorangeista. Opas selitti että kahta orankinaarasta ruokitaan tällä tavoin edelleen, koska todennäköistä on että ne eivät villiinny täysin koskaan. Ne pysyttelevät lähellä kylää ja saattavat olla aggressiivisiakin mikäli ovat nälkäisiä ja ruokaa ei anneta. Orankien lisäksi spotattiin riikinkukko, gibboneita, useita värikkäitä perhosia ja kolme varaania. Leirissä odotti massiivinen 4 ruokalajin iltapala ja mä en ole varmaan missään nukkunut niin hyvin, kuin laavussa kaikkien viidakon äänien keskellä. Mikäli tykkää trekkaamisesta ja rahat riittävät, kannattaa harkita ainakin sitä 3 päivän trekkausta, vaikka viikon parinkin reissuja järkätään, joissa on mahdollista nähdä syvemmällä eläviä norsuja ja sarvikuonojakin. Paluumatka sujui chillisti, oppaat tekevät lautan tuunatuista traktorin sisäkumeista ja ei muuta kuin jokea alas takaisin kylään.

Seuraavana yönä hostlalla meitä odotti vähemmän miellyttäviä travellerin seuralaisia, herättiin meinaan yöllä siihen että koko meidän sänky oikein kuhisi luteita. Mä liiskasin niitä pikku kusipäitä taskulampun valossa ainakin neljäkymmentä, jonka jälkeen tsekattiin toinen sänky, sen patja ja sängynpohja. Ympäröitiin ludepeti moskiittoverkolla, samoin puhtaalta vaikuttava vaihtopeti. Ari vanhana kulkurina nukahti samantien uudestaan, mä tunsin olevani enemmän white trashia kun varmaan yhdelläkään aikaisemmalla reissulla kun valvoin taskulamppu kädessä ja toisella kädellä kirjoittelin kriisiviestejä facebookissa kavereiden kanssa. Saatin heti kokeneemmilta hyviä neuvoja: Hostlalla kannattaa aina tsekata patjan saumat, patjan alle ja sängyn alle. Mikäli havahtuu vasta yöllä kun vahinko on jo tapahtunut, rinkassa kannattaa pitää mukana kaksipuolista raksateippiä ja ympäröidä peti sillä- lutikkaiset jäävät teipin liimaan kiinni. Vahingon jälkeen kaikki pyykit kandee pestä kuudessä kympissä, kuivariin ja tai silitykseen mahdollisuuksien mukaan. Luteet ei ole mitenkään vaarallisia, mutta himaan niitä ei halua viedä, koska uusista lemmikeistä eroon pääseminen on työn ja tuskan takana. Rinkat voi jättää jätesäkeissä aurinkoon- lämpötila nousee riittävästi tappamaan kaikki kynttä pienemmät ötökät. Koto-Suomessa saunan kautta kun vetää vielä itsensä lisäksi  kaikki kamppeet muovipusseissa useaksi tunniksi,  huolta ei-toivotuista tuliaisista ei silloin pitäisi olla. Ei siinä, todennäköisesti jokainen kehittyvissä maissa reissaava kokee tänkin riemun jossain vaiheessa vaikka olisi miten tarkka.

test 1877 test 1881 test 1882 test 1886 test 1890 test 1903 test 1927 test 1929 test 1937 test 1946 test 1952

 

Bukit Lavangin jälkeen ei oikein muita paluureittejä ole kuin taas takaisin Medaniin- mutta nyt tytöt tai miksei pojatkin, mä sain oikein mainiosti kulutettua koko päivän (ja hyvän siivun myös lompakon sisällöstä) shoppailemalla. Matkaan tarttui nahkarotsi, kolmet farkut, alusvaatteita ja farkkuliivi kaikki yhteensä viidelläkympillä. Ari bongasi meille uuden miniläppärin parilla sadalla ja jatketaan tästä rinkat painavempina ja kukkaro kevyempänä kohti Siem Reapia ja Kambodzaa.