Kambodza

23.4-15.5.2015

 

Kambodzan seikkailu alkoi Siem Reapista, johon suunnattiin silmissä kuva paratiisisaarista Koh Rong ja Koh Rong Samloem, joista molemmista oltiin kuultu pelkkiä superlatiiveja toisilta backpackereilta. Napattiin hostla vartin matkan päästä keskustasta ja selvittiin halvemmalla, vaikka vaihtoehtoja olisi luonnollisesti löytynyt eniten kuuluisan Pub Streetin (vastine Bangkokin Khao Sanille) vierestä. Hostlan nimi oli Haks House ja voi todellakin suositella, ilmapiiri rento ja tiivis, vähän kuin liittyisi osaksi suurta ja vaihtuvaa perhettä. Viihdyttiin Siem Reapissa neljä päivää, joista kolme meni ihan vaan hengaillessa ja toisen backpackerien kanssa pyörissä. Ensimmäiset kaksi päivää koko kaupungista oli sähköt poikki voimakkaan monsuunin takia, ja suurin osa nukkui käytävien lattialla, koska se oli rehellisesti viilein paikka mitä mistään löytyi. Oli siinä oma tunnelmansakin, kun hölistiin yömyöhään myrskylyhdyn valossa ja yllättäen ainoastaan britit ja suomalaiset kykenivät latkimaan lämmentynyttä kaljaa. Siem Reapiin jos menee, olisi suorastaan rikollista jättää välistä upeat Angkor Watin temppelit, joita on todella vaikea pukea sanoiksi. Massiiviset  temppelit, joissa kuitenkin joka ikisessä pylväässäkin löytyy yksityiskohtaisia ja upeita kaiverruksia, puun juuria kietoutuneina rakennusten ympärille, suoraan kuin jostain Indiana Jones-leffoista! Temppeleihin kannattaa varata vähintään päivä, jos haluaa nähdä kaukaisemmatkin temppelit (joista monet sanovat että ne on ne kaikkein näyttävimmät) kannattaa ottaa kolmen päivän tiketti. Päivän lippu maksaa 20 dollaria per naama, kolme päivää oli muistaakseni 35 dollaria. Ei kannata jättää reissua vaan suurimpaan temppeliin vaan suunnata vielä eteenpäin pienemmille temppeleille. Heti päätemppelistä seuraava temppeli oli mun henkilökohtanen suosikki suurine kivikasvoineen ja ehkä myös, koska se ei ollut niin tupaten täynnä muita turisteja. Me vuokrattiin dollarilla pyörät hostellilta ja polkaistiin Angkor Watille puolessa tunnissa. Paikalliset kauhistelivat matkan olevan ainakin 7km, mä väittäisin että maksimissaan 4, ja koska maa on ihan tasaista, mitään liikuntasuoristusta ei tosiaan tarvii pelätä.

test 2108 test 2105 test 2103 test 2071 test 2082 test 2095 test 2060 test 2052 test 2043

 

Siem Reapin jälkeen suunnattiin rantakaupunki Sihanoukvilleen, josta tarkoituksena oli napata täysiä lautta suoraan Koh Rongille, mutta kuultiin huhua astetta villeimmistä viidakkopippaloista ja päätettiin jäädä paikanpäälle tarkkailemaan tilannetta. Viidakkopippaloihin mentiin tuktukilla hyvän matkaa keskellä ei mitään ja hetken aikaa matkalaisia jo ehti jännittää että mistä oikein vielä löydetäänkään itsemme. Itse miljöö bileissä oli erittäin eeppinen, viidakkoon mennään lautalla pimeydessä ja paikanpäältä löytyy täysin random maailmanpyörä jonka kyytiin ei yksikään täysijärkinen menisi selvinpäin- koko setti näytti äkkiä laudoista kyhätyltä hökötykseltä, joka kuitenkin onnistui pysymään pystyssä myös juhlijat kyydissä aamuyöhön asti. Maailmaa pelastettiin siltä illalta leikkimällä päihdetyöntekijää: Meille tultiin kertomaan tuntemattomasta juhlijatyttösestä joka makasi tiedottomassa tilassa rakennuksen nurkalla. Taas mä törmäsin tähän käsittämättömään asenteeseen mikä tuntuu löytyvän kaikkialta: meillä oli hostla täynnä jengiä ja mä olin yksin ravistelemassa mimmiä ja miettimässä jo valmiiksi paikallista hätänumeroa. Tyttö saatiin hereillä hellästi poskiin läpsimällä ja annoin asiantuntijalausunnon, että ei tarvii kun unta ja vettä ja henkiin jää. Neitokainen ei osannut vastata kysymyksiin kavereista tai omasta hostellista, joten talutettiin tyttönen meidän huoneeseen vapaaseen sänkyyn. Tarinan opetus: Lukuisat tarinat siitä kuinka turisteja huumataan bileturistikohteissa ei kaikki voi olla pelkkää legendaa. Pelätä ei saa reissatessa, mutta varovainen pitää olla ja naiivi ei saa olla koskaan. Drinkkejä pitää vähän katsoa ja ketään ei saa jättää  haahuilemaan yksinään. Ja jos jonkun näkee makaamassa kanttuvei, niin jos pelottaa käydä tsekkaamassa toisen tilaa, voi aina ilmoittaa jollekin joka uskaltaa käydä tarkastamassa missä kunnossa toinen ihminen on. Jonkun henki voi olla siitä kiinni, ja se voisi ihan hyvin olla just se sun tärkeä ystävä, sisko, veli tai lapsi.

 

Sihanoukvillen sekkailujen jälkeen suunnattiin Koh Rongille ja jymähdettiin saarelle viideksi päiväksi. Meininki oli sitä luvattua: vesi oli turkoosia, valkoista hiekkaa, ei kojuja, ei autoja, ei edes prätkiä. Hiukan backpackerimeinki oli rantautunut jo, täydenkuun bileitä pidetään saarella täyttä häkää ja suurin osa työntekijöistä antoi saarelle aikaa kaksi vuotta; sitten sekin olisi pilalla. Netti ei käytännössä toiminut ollenkaan, sähköt riippuen paikasta mutta facebookkia ei ehtinyt kummallaakaan saarella kaivata. Merivesi oli jotain käsittämättömän lämmintä, oli kuin olisi kävellyt suoraan kylpyyn ja päivät kuluivatkin meressä lilluen. Viiden päivän jälkeen suunnattiin Koh Rongista vielä rauhalllisemmalle saarelle Koh Rong Samloemille, johon rakastuttiin molemmat heti. Saarella on oma chilli, erityisen tiivis ja lämmin ilmapiirinsä ja kun sen yhdistää lähes autioon paratiisisaaren rantaan ja siihen että ravintolatason ruokaa saa viidellä dollarilla, viisi päivää meni siivillä ja molemmat melkein itki kun matkan oli aika jatkua.

 

Sihanoukvillessä ei vanhettu enää saarien jälkeen vaan suunnattiin ensimmäisellä mahdollisella bussilla Phnom Pehniin, Kambodzan pääkaupunkiin tarkoituksena tsekata meiningin lisäksi surullisenkuuluisat Killing Fieldsit ja vankila S-21. Bussimatka

oli reippaat 5 tuntia ja loppumatka tuktukilla hostalle. Ollaan majoituttu Phnom Pehnin aika Mad Monkey nimisessä hostlaketjussa, joissa bile-elämään on panostettu, mutta paikalliset osavat myös hyvin jeesiä paikallisiin nähtävyyksiin tutustumisessa, aktiviteettien järjestämisessä ja jatkoyhteyksien etsimisessä. Otettiin toiselle päivälle kierros Killing Fieldseille ja vankila S-21 ja yllätti rankkuudellaan.

 

Kambodzaan reissatessa jokaisen on syytä olla vähintään tietoinen maan äärimmäisen rankasta historiasta, vuonna 1975 Kambodzassa nousi valtaan vallankumouksellinen kommunistinen puolue punakhmerit johtajanaan erittäin äärikommunistinen Pol Pot. Pol Pot lähti toteuttamaan ideologiaansa rankimman kautta: Yhdelläkään ihmisellä ei saanut olla omaa omaisuutta, omia vaatteita, omaa työpaikkaa vaan kaikki olivat osa suurta samaa koneistoa. Ihmiset puettiin samoihin vaatteisiin ja pakotettiin tekemään samaa työtä. Pol Pot teloitti kaikki keiden edes epäili olevan vastaan tai eri mieltä, käytännössä 2-3 miljoonaa ihmistä 8 miljoonasta kambodzalaisesta. Neljänneksen koko kansasta. Suurin osa ihmisistä kuoli nälkään tai sairauksiin työleireillä, arviolta 1,4 miljoonaa teloitettiin tai kidutettiin hengiltä. Lisäksi hirvittävä määrä ihmisiä on kadoksissa ilman että perheet tai läheiset saavat todennäköisesti koskaan tietää mitä heille on tapahtunut. Pol Potin ja punakhmeerien hirmuvalta päättyi 1979, mutta virallisesti vainojen lasketaan päättyneen vasta 1998. On käsittämätöntä ja samaan aikaan kunnioitus herättävää katsoa paikallisten elämänasennetta ja sisukkuutta millä kambodzalaiset ovat rakentaneet ja rakentavat paraikaa yhteiskuntaansa uudelleen.

 

Killing Fieldseillä kaikki vierailijat saavat kuulokkeet ja nauhurin, joka kertoo aina paikanpäällä mitä missäkin kohdassa on tapahtunut. Reissu ei ole helppo, mutta sen jälkeen tuntuu että ymmärtää kunnolla punakhmeerien vaikutuksen laajuuden ja lisäksi kierros alkaa sillä että paikallinen kertoja kiittää vierailijaa; kambodzalaiset ottavat sen kunnianosoituksena. Erityisen raskaalta tuntui rannekorujen peittämä suuri puu keskellä aluetta: Koska luodit olivat kalliita, suurin osa ihmisistä tapettiin jotenkin muuten, hakuilla, vasaroilla, työkaluilla. Suurta puuta kutsutaan Killing Treeksi, sillä sitä vasten tapettiin vauvat ja pikkulapset. Mun oli pakko jättää yksi hippikoruistani puuhun myös, koska se nimenomainen puu tuntui kaikista raskoista haudoista kaikista lohduttomimmalta. Killing Fieldsien jälkeen jatkettiin matkaa vankila S-21:seen, joka oli joskus toiminut lukiona, mutta 1975 luokkahuoneet muutettiin selleiksi ja kidutushuoneiksi. Punakhmeerit olivat järjestelmällisiä niinkuin natsitkin, jokaisesta vangista otettiin kuva, ja pidettiin muutenkin kirjaa. Paikanpäällä on nähtävillä vankien kuvia, osassa kuvista vangit ovat kuolleita, osassa on kuvia kidutetuista vangeista. Nähtävillä oli 7 selvinneen vangin tarinat. 14 000 vangista 7 selvisi. Hiljaiseksi veti. Silti, jokainen joka tulee Kambodzaan, käykää tekemässä toi reissu. Vaikea pukea sanoiksi, mutta auttaa ymmärtämään, herättää ajatuksia ja on kuitenkin ollut osa tämän maan historiaa.

 

Nyt on jäljellä parisen viikkoa reissua ja arvottiin kovin että mihin suuntaan lähdetään, Laosiin vai Vietnamiin. Päädyttiin Vietnamiin, ihan lähinnä koska sinne pääsee huomattavasti helpommin ja hintataso on edullisempi. Huomenna edessä seitsemäntunnin dösäreissu Ho Chi Minhiin ja sieltä suunnitelmana on suunnata kohti Mu Nein lainesurffausmestoja.

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *